17.1.2009

Osa III, rumuudesta
[Sukupuoli ja seksuaalisuus, Kulttuuri] — Jatulintarha @ 17:35

Aloitan kahdella siteerauksella. Ensin annan suunvuoron Anu Saagimille: "Rumat ihmiset ärsyttävät minua. On tietysti eri asia jos kyse on sairaudesta, mutta jos näen löysän ja ulkonäöstään välinpitämättömän ihmisen, hän ei voi olla mielestäni uskottava. Ei vaikka tekisi työnsä kuinka hyvin".

Sitten Virginia Despentesille: "Kirjoitan ruman ihmisen näkökulmasta rumille […] Ja selvyyden vuoksi sanon heti kättelyssä: en pyytele anteeksi enkä valita, sillä Virginie Despentesinä oleminen on kiinnostavampaa kuin mikään muu. […] Olen aina tuntenut itseni rumaksi, hyväksyn rumuuteni varsinkin kun se on pelastanut minut surkealta elämältä, jossa olisin joutunut sietämään vierelläni laput silmillä eläviä nahjuksia. Olen tyytyväinen itseeni tällaisena, haluavana pikemmin kuin haluttuna osapuolena." (King Kong -tyttö, s. 7-10.)

Molemmat alun sitaateista ovat minulle osoitettuja.

Kuulemma on sellaisia naisia, jotka eivät voi viedä roskia ilman maskaraa; minä en kuulu heihin. Juuri minä ärsytän Anu Saagimia, juuri minä olen se, joka likaisissa tuulihousuissa, meikittömänä, silmäpusseineni ja pyöräilykypärä päässä jonotan ruokakaupassa. Tätä on Anu Saagimin rumuus: välinpitämättömyyttä ulkonäöstä silloin, kun siitä välittäminen ei tunnu olennaiselta tai mielekkäältä. Ja juuri minulle Virginie Despentes kirjoittaa, mutta minun näkökulmastani, tunnistettavasta näkökulmasta.

Mielessäni kävi häpeän häivähdys lukiessani tuon Anu Saagimin mielipiteen elokuisista Ilta-Sanomista. Ikäänkuin Anu Saagim olisi todellakin osoittanut minua, ja väheksynyt olemassaoloani. Ja samantien ärsyynnyin, mutta en pelkästään Anu Saagimin mielipiteestä, vaan omasta häpeästäni. Anu Saagimin mielipide epäilemättä on yksi esimerkki ulkonäkönormeista ja niiden aktualisoitumisesta, mutta normien havaitsemisen sinänsä ei tarvitsisi herättää minussa sen enempää häpeää kuin ärtymystäkään. On lukuisia normeja, joita en noudata, vaikka havaitsen ne, ja joiden noudattamatta jättämistä en häpeä.

Häpeä kertoo rumuuden kokemuksesta, jota Despentes puolestaan syleilee: "kalpenen raivosta saadessani koko ajan tuntea nahoissani, että koska olen tyttö, josta miehet eivät ole erityisen kiinnostuneita, minun ei kuuluisi olla olemassakaan" (s.8). Tätä Anu Saagim nimenomaan vaatii: rumia ihmisiä ei saisi olla olemassa. Kaikkien tulisi "pitää huolta itsestään", käydä ostamassa Tallinnasta kivoja vaatteita ja pysyä timmissä kunnossa.

Omat rumuuden kokemukseni alkavat yläasteelta. Opin liittämään sanan itseeni seiskaluokalla. Liittämisen syy on jälkikäteen helppo määritellä: minulla oli väärät vaatteet, väärät meikit ja väärä kampaus. Ja luultavasti väärä asenne. Yritin kyllä. Kavensin mustat farkut pilleiksi ja laitoin vetskarit lahkeisiin, jotta ne saisi jalkaan, mutta se oli väärä tapa: oikea tapa olisi ollut ostaa kalliit stretch-farkut, mieluiten Levi’s-merkkiset. Laitoin hiukset yöksi pikkuleteille saadakseni kiharoita, mutta sekin oli väärä tapa: oikea tapa olisi ollut käydä kampaajalla tekemässä permanentti tai käyttää kreppirautaa. Toisin sanoen rumuuteni oli hyvinkin juuri Anu Saagimin määrittelemää rumuutta.

Yläasteen ajan tunsin itseni sietämättömän rumaksi. Rumuuden kokemusta vahvisti se, että minua sanottiin rumaksi. Olin totta totisesti yläasteen rumin tyttö. Kun ruotsin tunnilla opettaja kehotti käyttämään jotakin adjektiivia lauseessa, eräs poika kääntyi katsomaan minua ja sanoi esimerkkilauseen "Jenny är ful". Jälkikäteen tarkasteltuna rumuuden kokemuksella ei oikeastaan ollut mitään tekemistä ulkonäköni kanssa, vaan rumuuden kokemus heijasti paikkaani yläasteen sosiaalisessa verkostossa kaikkein alimpana.

Lukiossa sain ystäviä, ja opin olemaan välittämättä rumuudestani. Omasta ulkonäöstä tuli kohtuullisen samantekevä, ja lukion ajan pukeuduin varsin neutraalisti, en muodikkaasti joskaan en erityisen persoonallisestikaan. En meikannut: ensimmäisen puuterirasian ostin juuri ennen lakkiaisia.

Käsitys itsestä rumana seurasi minua yliopistoon asti. Oikeastaan vasta pitkälti yli kaksikymppisenä sisäistin kunnolla sen ajatuksen, että olen tavallisen näköinen enkä ruma. Tosiasiassa suurin osa ihmisistä on varsin tavallisen näköisiä. Hätkähdyttävän kauniita ihmisiä on todella vähän, samoin kuin hätkähdyttävän rumia. Heitä on niin harvassa, että väittäisin kauniiden ja rumien ihmisten luoneen myytit keijuista ja peikoista. Kaikki muut ovat kauniita ja rumia sen mukaan, ovatko nukkuneet tarpeeksi, peseytyneet, kammanneet tukkansa ja partansa, meikanneet, syöneet liikaa suklaata ja käyttävätkö omalle persoonalleen sopivia vaatteita. Lisäksi meidän kulttuurissamme nuoruus ja hoikkuus riittää merkitsemään kauniiksi, mikä selittää sen, miksi tavallisen talliaisen näköisistä tytöistä tulee missejä ja malleja.

Tästä oman tavallisennäköisyyden tajuamisesta huolimatta rumuuden kokemus on minussa syväänjuurtunut, minkä reaktioni Anu Saagimin ja Virginie Despentesin mielipiteisiin osoittaa. Rumuuden kokemus ei tarkoita sitä, että häpeäisin ulkonäköäni, tai että haluaisin näyttää joltain muulta kuin miltä näytän. En suhtaudu ulkonäkööni kovin vakavasti. On vaatteita ja värejä, joissa viihdyin paremmin kuin toisissa, ja pidän myös meikkaamisesta. Saan mielihyvää laittautumisesta, sillä laittautuminen on aina hiukan larppaamista, roolin ottamista. Kuten Virginie Despenteskin, olen tyytyväinen osaani haluavana pikemminkin kuin haluttuna osapuolena.

Rumuuden kokemus tarkoittaa pikemminkin sitä, että minun ei pitäisi olla olemassa, tai että saadakseni olla olemassa minun tulisi olla toisenlainen. Siren kirjoittaa blogissaan murrosiän näkymättömyyden tunteesta, joka liittyy ulkonäköön ja ruumiiseen. Rumuuden kokemus onkin nimenomaan näkymättömyyden kokemus. Siksi se on minulle ydinkokemus. Ympäröivä maailma viestittää minulle lukuisia syitä, miksi minun tulisi olla toisenlainen, ja jos olen sellainen kuin olen, minun olisi oltava näkymätön ja hävetä. Suurimman osan näistä syistä pystyn kyseenalaistamaan ja sivuuttamaan. Mutta rumuuden kokemukseen sisältyvä näkymättömyyden vaatimus on niin irrallinen, satunnainen ja kuitenkin itseä määrittävä, että siitä on lähes mahdotonta päästä irti.

Tähän loppuun laitan kasvokuvat sekä Anu Saagimista että Virginie Despentesistä. Kumpikaan heistä ei minusta ole sen enempää ruma kuin kauniskaan. Saagimin naamasta huomaa, että hän pitää ulkonäkönormeja tärkeinä, ja että hän osaa esiintyä kameralle. Despentes taas vaikuttaa kuvissa vakavalta, hiukan kiusaantuneelta. Pelkästään heidän ulkonäkönsä ei kuitenkaan perustele sitä, miksi Saagimille kauneuden kokemus on itseä määrittävä, ja miksi rumuuden kokemus määrittää Despentesiä.

     

Anu Saagim

Virginie Despentes

Ai niin. Anu Saagim on siis virolainen malli, julkkis ja juorulehtitoimittaja, tunnettu Suomessa lähinnä muotoilija Ristomatti Ratian vaimona. Virginie Despentes on ranskalainen feministikirjailija, joka on kirjoittanut mm. kahden tytön kostoretkestä kertovan kirjan Pane mua ja uuden feministisen manifestin King Kong -tyttö. Despentes heilastelee espanjalaisen filosofin ja queer-aktivistin Beatrix Preciadon kanssa, mutta ei ole erityisen tunnettu siitä.

11 kommenttia »

The URI to TrackBack this entry is: http://jatulintarha.blogsome.com/2009/01/17/osa-iii-rumuudesta/trackback/

1. Itseään kauniina pitävät ihmiset tuntuvat aika yleisesti olevan huomattavasti ärsyttävämpiä ja vähemmän viehättäviä kuin itseään rumana pitävät :/

        V

   Comment by V — 17.1.2009 @ 23:37

2. Hieno postaus.

   Siihen aikaan kun Anu Saagim ja Ristomatti tapasivat toisensa ajattelin että kaiki omat ongelmani johtuivat siitä että en ole kaunis. Minusta Anu oli ihan äärettömän kaunis ja mä olin sille tosi kateellinen, että helppohan tuollaisten on elämässä pärjätä kun ei tartte kokea mitään ongelmia kun on noin kaunis ja rahakin tulee miehen muodossa elämään ihan tosta vaan.

   No olen sitten vähän elämänkokemuksen avulla viisastunut noista ajoista, eikä Anukaan näytä enää sillä tavalla kauniilta että haluaisin saada siitä jotain itselleni. kestän elämän itsenäni, mutta aihetta tulee kyllä mietittyä välillä.

   Sivuttiin samaa aihetta Häiriöklinikan Kirstin kanssa tossa äskettäin kun Sauli ja Jenni menivät naimisiin. Ikäerokeskustelun lomaan mietin sitä miten tämä yliarvostettu “kauneus” tuntuu olevan kovin ratkaisevassa osassa silloin kun rikkaat tai iäkkäät rikkaat valitsevat itselleen puolisoita. Myös silloin nuori mies seurustelee iäkkäämmän naisen kanssa, niin se nainen on takuulla tosi kaunis. Ja miksi muutenkin parin valinnassa Kirstin sanoin “kauneus ahtaasti ymmärrettynä” tuntuu olevan niin kovin olennaista. Lainaan tohon seuraavaan omaa kommenttiani.

   “Miksi tollasten varakkaiden menestyjämiesten uusissa ihastuksissa ei ole sellaisia tavallisia vähän ylipainoisia meikäläisiä. Olisi mielenkiintoista, että joku miljonääri lätkänpelaaja valkkaisi vaimokseen jonkun vähän arkisemman näköisen naisihmisen ihan sillä perusteella kun vaan synkkaa niin hyvin, vai onko se vaan niin että rikkailla ei rumien kanssa synkkaa. Ehkä kauniiksi mielletyillä naisilla on sen verran hyvä itsetunto että että nää varakkaat hyvällä itsetunnolla varustetut miehet sitten sen takia tuntevat sieluntoveruutta näiden kauniiden kanssa.

   Ja tietty että mitä se rumuus sitten on. Voiko joku ajatella rumaksi ihmistä joka itse ajattelee itsensä kauniiksi tai päinvastoin, voiko joku ajatella kauniiksi ihmistä joka omasta mielestään on ruma.”

   No mun mielestä voi ajatella kauniiksi ihmistä joka kokee itsensä rumaksi, mutta hämmästyn kuitenkin aina suuresti jos joku kokee minut kauniina, koska olen joskus saanut päähäni lähtemättömän mielikuvan siitä että olen ruma. Ja se kuva on aika huonosti muutettavissa.

   Mä olen töissä teatterissa ja näyttelijöillä näkee paljon sitä että ne on eri tilanteissa eri näköisiä. Meikitön arkinen näyttelijätär saattaa olla tietynlaisessa harjoitustilanteessa tai lämpiössä omissa ajatuksissaan ihan kamalan ruma, mutta näytellessään kaunista ja rakastunutta, ihan mielettömän kaunis.

   Lavakauneus on muutenkin ihan eri juttu kun arkikauneus. Näin taannoin erään nuorten näytelmän jossa oli kymmeniä lukiolaisia. Eräs tyttö tiesi olevansa kaunis ja keskittyi siihen kauniilta näyttämiseen juts niin kuin tuo Anu tuossa kuvassa, eikä siinä ollut sitten yhtään mitään muuta. Toinen tyttö jota seurasin on arjessa aika erikoisen näköinen, ei mitenkään klassisen kaunis, mutta esiintyessään ihan vangitsevan lumoava, ja siitä näki että se ei tiennyt itse miten kaunis se oli.

   Comment by Karpalo — 18.1.2009 @ 23:40

3. Niin, Saagim ja Despentes puhuvat eri asioista.

   Saagim sitaatin voisi tulkita niin, että kaikki itsensä hoikkana pitävät ja ulkonäöstään huoletivat ovat kauniita. Saagimin kauneus valitaan kaupan ruokatiskillä. Saagimille kauneus on amerikkalainen unelma, johon kenellä tahansa on mahdollisuus.

   Comment by Karpalo — 19.1.2009 @ 10:29

4. Mää oon ajatellu kans tuota näyttelijähommaa, ja esitinkin sen eräälle näyttelijälle niin, että (hyvän näyttelijän rakentamat) roolihahmot on täydellisiä, kun taas ihmiset sellaisinaan ovat puuttellisia (Lacania, heh). Näyttelijä ei ottanut tätä aivan vastaan ja onhan Turkkakin sanonut Häpeässään, että valitsivat teatterikouluun sellaisia tyyppejä, jotka näyttivät mielenkiintoisilta selin juryyn. Tämä ei tietenkään ole sama kuin kauneus, sanoinpa vaan :)

   - ruma esteetikko

   Comment by P.A.A. — 20.1.2009 @ 12:03

5. Milestäni suomalaisessa kulttuurissa uskottavuus (ja olemassaolon oikeutus) määrittyy naisillakin enemmän työn kuin kauneuden kautta. Suomessa nainen ei saa olla “liian” laitettu, ja tuo “liian” on todella eri paikassa kuin esim venäläisessä kulttuurissa.

   Comment by Amina — 21.1.2009 @ 11:36

6. Eikö tuo teinien (ja vanhempienkin) ruma-sanalla paiskaaminen ole ihan vallankäyttöä. Kun ei teineillä mitään oikeaa valtaa vielä ole, niin harjoittelevat käyttämällä sitä mitä on. Surullista että sekä ne alennetut että ylennetyt ääripäät sitten myöhemmin pahimmassa tapauksessa ruokkivat kauneusteollisuutta botoxeineen ja silikoni-implantteineen, kun toinen ei voi hyväksyä “rumuuttaan” eikä toinen “kauneutensa” häviämistä.

   Mielestäni toi Saagimin höpinä on ihan samantyyppistä vallankäyttöä. Vai että rumat ihmiset ärsyttävät, hah hah. Kuvittelisin kyllä että Saagim tulisi onnettomaksi jos kaikki olisivat saman näköisiä kuin hän, kun ei enää olisi “rumia” joihin verrata itseään.

   Kauneuden käsitettähän on tutkittu myös luonnontieteellisin keinoin ja ilmeisesti kauniiksi (eli tässä yhteydessä sukupuolisesti haluttavaksi) koetaan kaikkialla nainen, joka näyttää nuorelta, iloiselta ja terveeltä — eli sellaiselta jota voi lähestyä ja jonka kanssa kannattaa lisääntyä. Tähän kun yhdistetään länsimainen yhteiskunta joka ei paljon vanhuutta arvosta, niin saadaan se kiva noidankehä jossa nyt elämme. Kuvat joista opimme miltä nainen näyttää, etääntyvät yhä kauemmas todellisuuden keskiarvoista. Ja kun ihmiset muodostavat toisistaan hyvin pitkään kestävät ensikäsitykset jo muutaman sekunnin aikana, niin kivahan se on naisille, että “hyvä” -arvosanaan yltääkseen pitäisi kuulua ryhmään jota edustaa julkisuudessa vaikka 75% naisista, mutta todellisuudessa ehkä 2%. Etenkin kun “hyvä” ei välttämättä sitten kuitenkaan tarkoita ainoastaan että “sukupuolisesti haluttava” — ihmisaivot kun tunnetusti eivät kovin hyvin erota A:ta B:stä jos molemmat liittyvät vahvasti asiaan C.

   Tuo Aminan kommentti on sinänsä mielenkiintoinen, että naisten työnsaantia tutkittaessa on muistaakseni havaittu, että “kauniit” naiset saavat töitä helpommin.

   Sekavaa selitystä, sorry. Ei voi näin varhain sunnuntai-aamuna kyetä johdonmukaisempaan ajatteluun ;-)

   Comment by rhia — 1.2.2009 @ 10:33

7. Mää itse näkisin tuon Saagimin kommentin ensisijaisesti moraalisena kannanottona ja vieläpä sangen rehellisenä sellaisena. Kauneuden puute vaikuttaisi edustavan Anulle nimenomaan omasta ulkonäöstään piittaamattomuutta ja löysyyttä. Häntä ärsyttäisivät ihmiset jotka olisivat halutessaan kykeneviä näyttämään hyvältä, mutta eivät jostain syystä näytä. Sairaita ja muuten ilmeisen auttamattomassa tilassa olevia kohtaan hänellä löytyy enemmän ymmärrystä.

   Musta vaikuttaa, että Anu tekee sen ihmiselle hyvin luonnollisen oletuksen, että kaikki omaavat saman arvomaailman kuin hän itse tai ainakin, että näiden kuuluisi tämä arvomaailma jakaa. Itse hän arvostaa selvästi kauneutta hyvin paljon, joten ihminen joka ei tätä arvoa kohden pyri on moraalisesti tuomittava.

   Comment by Tuomas — 2.2.2009 @ 22:50

8. Tuomas: Kiinnostava pointti. Tietyssä mielessä tuo Anu Saagimin kauneus on ensisijaisesti todiste ihmisen kyvystä kontrolloida itseään. Itseään liikunnalla, meikkaamalla, muotia (ja normeja) seuraamalla kontrolloiva ihminen on kaunis, ja itsensä kontrollointi on velvollisuus, josta ei saa livetä.

   Comment by Jatulintarha — 3.2.2009 @ 00:19

9. En sano tähän aiheeseen mitään lisää, sillä sinä olet niin osuvasti ja rehellisesti siitä kirjoittanut. Itsestäni sanon, että on tavattoman vaikea arvioida omaa ulkonäköään. KUn katson kuvia nuoresta itsestäni, ajattelen nykyään, että taisin olla aika sievä. Silloin en niin tuntenut. Nykyään näen ikäiseni - yli 50-vuotiaan - naisen. Useimmiten ilme on väsynyt, ja se jo tekee minusta ruman, niiden normien mukaan, jotka ovat vallalla. Sofi Oksanen kirjoitti Hesarin kolumnissa kiinnostavasti siitä, miten valokuvan vaatimukset ovat entistä kovemmat: kirjalijankin on osattava hymyillä kuvissa kuin mallien tai missien. Ennen kelpasivat hymyttömät, totiset, rumat, hajamieliset, arkiset kirjailijat. Sanat olivat tärkeät.

   Haastan sinut kuvameemiin. Ohjeet voit käydä lukemassa Anita KOnkan Sanat-blogista, josta ne itse luin, tai minun blogistani.

   Valon päivänä. Aurinkoa!

   Comment by Hilma — 3.2.2009 @ 10:28

10. Joku saisi tutkia feromonituotannon vaikutuksia siihen, miten kauniina ihmiset koetaan. Esimerkiksi rakastuneesti hymyileviä pidetään kauniina ja heitä jahdataan, vaikka heillä olisi samat rytkyt yllä kuin aiemminkin, kun heitä on pidetty epäkiinnostavina tai jopa rumina. Tuskin se pelkästä hymystä johtuu. Kiinnostus toisesta ihmisestä koetaan henkilökohtaisella tasolla kauneuslisänä, se vaikuttaa alitajuisesti kiinnostuksesta nauttivan ihmisen kauneuskäsityksiin. Kiinnostus - tai jonkun toisen nostattaman feromonipilven aiheuttama illuusio siitä?

    Comment by Natalia — 4.2.2009 @ 13:38

11. Nata: Onkohan joku jo tutkinutkin. Itse oon kyllä huomannut, että reagoin voimakkaasti ihmisten hajuihin, ja ne voi selkeästi luokitella joko puoleensavetäviksi tai ei-puoleensavetäviksi. Erityisesti jotkut naiset haisee todella, todella hyvälle. Pahimmillaan/parhaimmillaan vaikutus voi olla sellainen, että multa kytkeytyy osa kognitiivisista toiminnoista pois päältä.

    Oisin vähän sitä mieltä, että ihmisten ei kantsis käyttää sitä deodoranttia niin paljon. Parfyymit erikseen: jos ihmiset osaa oikeasti valita sellasen parfyymin, joka sopii niiden omaan tuoksuun, niin vaikutelma voi olla todella onnistunut. Useimmiten ihmiset vaan ei osaa, ja parfymoidyt tyypit on sitten sellaisia kukkakaupan hajuisia sen sijaan että haisisivat voimakkaammin itseltään.

    Comment by Jatulintarha — 4.2.2009 @ 14:48

RSS feed tämän päivityksen kommentteihin.

Kommentoi

Rivinvaihdot merkitään automaattisesti. Seuraavia HTML-tageja voi käyttää: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <code> <em> <i> <strike> <strong> Sähköpostiosoite ei jää näkyviin kommenttien yhteyteen.